Season Finale: Liikkuvan Kuvan Liitäjät

Liikkuvan Kuvan Liitäjät kertoo neljän kirjoittajaopiskelijan seikkailusta blogikirjoittamisen maailmassa. Heti elokuvan alussa yksi kirjoittajista katoaa mystisesti ja kolme kirjoittajaa jäävät taistelemaan hengestään muiden kirjoittajaopiskeliijoiden blogeja vastaan. Kolmikko sinnittelee kunnes lopussa he kohtaavat suuriman vaaran, mitä Internetissä voi vaania, blogin tuhoutumisen.

Elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa, mutta alhaisen katsojaluvun ja suuren budjetin jättämän velkakierteen jälkeen kulttimaineeseen nousseen elokuvan jatko-osasta tuli viiden minuutin klippi jaettavaksi Youtubessa, jotta die hard fanit suostuisivat laskemaan lihakirveensä.

SPOILER! ÄLÄ LUE ELLET OLE KATSONUT ELOKUVAA!

Pätkässä sankarikolmikkomme on sidottuna giljotiiniin. Kohtauksen kuvaaminen vaati usean luovuttajan panoksen.

SPOILER LOPPUU

Huhujen mukaan elokuvasta on suunnitteilla konsolipelitrilogia, vaatemallisto sekä oma hajuvesi.

Liikkuvan Kuvan Liitäjät kiittää ja kuittaa.

Episodi 18: Scott Pilgrim vs. maailma

© Universal Pictures

Scott Pilgrim (Michael Cera) on 22-vuotias työtön nörtti, joka soittaa bassoa Sex Bob-omb -bändissä. Scottilla on takanaan murskaava ero, jota hän paikkaa tapailemalla lukiolaistyttö Knives Chauta. Unessa Scottin ohi rullailee Ramona Flowers (Mary Elizabeth Winstead). Tavatessaan tytön myöhemmin bileissä Scott rakastuu ja unohtaa täysin Knivesin. Sex Bob-omb osallistuu bändikilpailuun, jonka keskeyttää Matthew Patel, Ramonan ensimmäinen ilkeä exä. Scottille selviää, että saadakseen Ramonan itselleen hänen on voitettava kaikki tämän seitsemän ilkeää exää, jotka muodostavat The Legue of Evil Exesin.

Elokuva perustuu Bryan Lee O’Malleyn Scott Pilgrim -sarjakuviin ja sehän näkyy. Ruudulla hyppivät milloin videopeleistä tutut uusi elämä, 3000 points ja K.O, milloin sarjakuvien kaboomit ja marginaalikommentit.

Elokuva nauraa sekä supersankari- että teinirakkausleffoille. Sen parasta antia ovat mainiot sivuosaroolit. Scottin homoseksuaali kämppis sekä hyvä ystävä Wallace yrittää auttaa Scottia tämän ongelmissa puhumalla hänelle järkeä, mikä ei tartu Scottiin laisinkaan ja Wallace usein unohtaa koko homman löytäessä uuden poikaystäväehdokkaan. Ramonan existä täytyy mainita Todd Ingram, The Clash at Deamonheadin basisti ja Scottin exän uusi poikaystävä, jolla on telekineettisiä voimia, koska hän on vegaani.

Ainoa miinuspuoli on elokuvan pituus. Vaikka kikat ovat hauskoja ja toimintaa riittää, ennen finaalia tulee suvantovaihe, jolloin elokuva tuntuu junnaavan paikoillaan, mutta loppu pelastaa jonkin verran.

Elokuvaa voi suositella lämpimästi kaikille nörteille ja ei-nörteille. Katsoaksesi sen tarvitset elämän, vai oliko se vasta katsomisen jälkeen?

Elokuvan sivut

Episodi 17: Moon

©Sony Pictures Classics

Maapallolla on energiapula. Astronautti Sam Bell (Sam Rockwell) odottelee kaikessa hiljaisuudessaan päätöstä kolmevuotiselle työurakkaalleen kuuasemalla, jossa hänen ainoa ystävänsä on ollut keskustietokone GERTY (Kevin Spacey). He lähettävät maapallolle voimavaroja energiapulan taltuttamiseksi. Kaikki lupaa hyvää, mutta työ on yksinäistä ja rikkinäinen satelliitti estää reaaliaikaisen yhteydenpidon kotiin, vaimon ja tyttären luokse. Samin iloja ovat ne hetket, kun hän voi lähettää ja vastaanottaa nauhoitettuja videolähetyksiä.

Töitä on jäljellä enää muutama viikko, mutta Samin terveydentila oikkuilee. Hän on onnettomuusaltis työssään ja näkee kaikenlaista, mitä ei välttämättä ole siellä. Sam on keskellä mysteeriä, kuussa.

Sam Rockwell vetää huikean roolin kaimanaan, muistoissaan sekoilevana astronauttina. Elokuva nojautuu paljon aisteihin ja takaumiin, joita päähenkilö kokee. Elokuvaa voi suositella katsojille, jotka pitävät mieltä haastavista arvoituksista. Se on yksinkertainen, mutta silti mutkikas.

Moon vaatii katsojalta järjissään pysymistä.

Episodi 16: Tie

© Dimension Films

Elokuva perustuu Cormac McCarthyn samannimiseen kirjaan. Kuolemaa tekevän maailman halki matkustaa isä (Viggo Mortensen) ja poika (Kodi Smit-McPhee) määränpäänään etelärannikko. Kasvit ja eläimet ovat kuolleet ja ruokaa on lähes mahdotonta löytää. Kannibalismi on yleistä ja jengit metsästävät ihmisiä tienvarsilla. Isällä ja pojalla on mukanaan eloon tarvittavat varusteet, joita he kuljettavat ostoskärryssä.

Isä kantaa mukanaan revolveria, jossa on kaksi luotia. Ne eivät ole metsästämistä varten, eikä niistä ole paljoa apua tulitaistelussa jengejä vastaan. Ne ovat aivan muuhun tarkoitukseen.

Elokuva on katsomiskokemuksena erittäin raskas. Se näyttää, mitä hengissä selviäminen raaimmillaan on kun peitto viedään luurangolta ja varkaalta viedään vaatteita myöten. Vain pojan pelokkaat vaatimukset hyviksinä pysymisestä tuntuvat pitävän isän jotenkin humaanin puolella.

Harmaan eri sävyt ovat suurimmaksi osaksi ainoat elokuvan värit. Apocalyptisessa maisemassa kuolleiden puiden kaatuminen on komea näky ja hylätyt talot ja moottoritiesilta luovat aavemaisen tunnelman. Tunnelmaa lisää myös hahmojen nimettömyys. He ovat keitä tahansa ihmisiä. Me voisimme olla he.

Ainoa huono puoli Tiessä on pituus. Raastavia tapahtumia ei katsoisi mielellään lisää, mutta niin niitä vain vyöryy ruudulle edelliset ohitettua. Kun poika kertoo isälleen toivovansa olevansa äitinsä luona, alkaa huuli väpättää pahemman kerran.

Vaikka elokuvan päärooleissa on miesnäyttelijöitä, täytyy antaa Charlize Theronille täydet pisteet roolityöstään perheen äitinä. Hän ilmestyy isälle unissa, jotka isä tulkitsee merkiksi siitä, että kuolema on lähellä, sillä silloin, kun näkee painajaisia, tietää jatkavansa vielä taistelua.

Elokuvan musiikista ei voi paljoa sanoa. Enimmäkseen vallitsee hiljaisuus ja sen rikkoo isän kerronta. Kerronnassa on paljon kohtia, jotka jäävät mieleen ja joita tekisi mieli siteerata tähän, mutta parhaiten ne sopivat omille kohdilleen elokuvaan.

Ostin McCarthyn kirjan viimeisillä dollareilla Miamin lentokentältä Floridan matkan loppuhetkillä. Aloitin lukemisen ja muutaman sivun jälkeen aloin alleviivaamaan lyijykynällä mielestäni merkittäviä lauseita, joita alkoikin olla hyvin paljon. En ole koskaan tehnyt muille kirjoille niin, mutta nyt piti saada hyvät kohdat merkattua. En ole ehtinyt lukea kirjaa loppuun vielä, sillä elokuvan näkeminen sai minut välttelemään sitä, mutta luen sen vielä jonain päivänä.

Katsoaksesi elokuvan tarvitset tulen sisälläsi. Herkempien katsojien kannattaa paastota.

Elokuvan kotisivut

Episodi 15: Down by law

Pätkä on vähäeleinen ja hieman surrealistinen Independent-elokuva, joka on ohjaaja Jim Jarmuschin käsialaa. Se on hauska tarina kolmesta, enemmän tai vähemmän, laitapuolta kulkevasta miehestä ja heidän tapahtumarikkaasta taipaleestaan. Pääosissa rosoisen tyylikkäät muusikot, Tom Waits ja John Lurie, sekä hullunkurinen Roberto Beningni, jonka englanninkielitaito tuottaa ikimuistoisia kohtauksia.

Taustalla soivat Lurien ja Waitsin jazzahtavat sekä bluesahtavat kipaleet. Tunnelma on mustavalkoinen ja savuinen ryytyneessä New Orleansissa. Kuvaustavoissa on käytetty hyviä kikkoja, kuten hitaasti liikkuvaa kameraa sekä pysähtymistä, joilla on onnistuttu vangitsemaan upea tunnelma tapahtumapaikoista. Kerronta keskittyy pelkistetysti päähenkilöihin ja heidän väliseen kanssakäymiseen eikä turhaan rönsyile.

Elokuva vaatii katsojalta iloista nokkeluutta tai viskiä rikkinäisestä kupista.

Trailer

Episodi 14: Chicago

”Täällä murha on viihdettä”, toteaa vanginvartija ”Mama” Morton Chicago-kaupungista puhuessaan. Ja sehän tässä elokuvassa näkyy.

Chicago on musikaali, joka kertoo kahden ihastuttavan murhaajattaren tarinaa. Velma Kelly on jazzlaulaja ja tanssija, joka murhaa siskonsa ja miehensä löydettyään heidät yhdessä sängystä. Roxie Hart on pienipalkkaisen mekaanikon vaimo, jolla on suuria unelmia. Hän tappaa rakastajansa Fred Caselyn, kun ilmenee, että tämä on valehdellut siitä, että voisi auttaa Roxien laulajanuralle. Velma ja Roxie tapaavat vankilassa, jossa vanginvartija Morton auttelee vankeja lahjuksia vastaan. Roxie saa haluamaansa kuuluisuutta murhan takia, tosin asianajajansa Billy Flynnin avustuksella. Roxie joutuu kuitenkin toteamaan, että suosio on helposti hiipuvaista, ja että murhasyyte ei ole mikään pieni juttu.

Chicago peilaa ja kommentoi yhteiskuntaa varsin armottomasti. Roxien ja Flynnin pitämä lehdistötilaisuus kuvataan nukketeatterina, jossa Flynn vetelee naruista, ja Roxien oikeudenkäynti taas sirkusesityksenä. Tällä siis tarkoitan sitä, että musiikkinumeroiden aikana näytetään välillä sitä, mitä oikeasti tapahtuu, ja välillä taas jonkinlaista näytöstä.

Elokuvan musiikki on upeaa jazzia. Kaikista vaikuttavin biisi on The Cellblock Tango, jossa vankilan murhaajattaret kertovat motiivinsa miestensä tappamiseen. Niin sanoitus kuin taustatkin ovat upeita, tanssista puhumattakaan. Eniten tunteita kuitenkin herättää Roxien miehen, Amosin laulama Mister Cellophane, jossa hän kertoo näkymättömyydentunteestaan.

Chicago on verrattain vakavasta aiheestaan huolimatta varsin piristävää katseltavaa (ainakin omasta mielestäni), paria vakavaa kohtausta lukuun ottamatta. Mm. Katalyn Helenskin Hungarian Dissapearing Act on aina yhtä vaikuttava ja sydäntä raastava hetki.

Jälleen kerran suosittelen englanninkielistä tekstitystä, sillä laulut vievät juonta eteenpäin.

Tämä elokuva vaatii katsojalta kykyä nähdä paljettiverhon läpi.

Episodi 13: Rachel Getting Married

© Sony Pictures Classics

Jos elokuvan nimessä mainitaan häät ja pääosaa esittää Anne Hathaway, voi suoraan pirauttaa kamuille ”Hei, mulla olis yks aivot narikkaan hääkomedia. Tuutteko kattomaan?” Voiko sittenkään?

Rachel Getting Married kertoo kylläkin Rachelin häistä, mutta ne eivät ole seuraus, niin kuin usein komedioissa on tapana, vaan syy. Kym (Anne Hathaway) tulee kotiin vieroituksesta sisarensa häiden ajaksi. Aluksi hänet otetaan vastaan lämpimästi, mutta pian perheen sisäiset tragediat ja katkeruudet tulvahtavat pintaan, sillä Kym ei pelkää sanoa, mitä ajattelee.

Juonesta en tahdo enempää paljastaa, sillä tämä elokuva on niitä, jotka kertakatsomisella jäävät todella hyvin mieleen. Perheen suurimmasta tragediasta ripotellaan vihjeen palasia sinne tänne muun muassa tiskikoneentäyttökisaan, kunnes se selviää. Elokuvan loppuratkaisu oli mielestäni yllättävä, mutta hyvin toimiva.

Elokuvan parasta antia ovat sen henkilöt, erityisesti Kym ja Rachel. Arvostan Anne Hathawayta näyttelijänä nykyisin paljon enemmän kuin ennen elokuvan katsomista. Hänelle voisi antaa lisää luonnerooleja. Sisarten välillä nähdään niin naurun remakkaa kuin pistäviä yhteenottoja.

Soundtrackista voisi mainita sen verran, että koska häät ovat Intialais-tyyliset, on musiikkikin sen mukaista. Elokuvassa on pitkä tanssikohtaus häiden aikana, jolloin musiikki on jo hypnoottista.

Tämä elokuva ei sovellu aivot narikkaan -elokuvaksi. Se soveltuu ihmissuhteiden ja tekojensa vastuun pohdintaa hakevalle. Siinä ei ole kamerakikkoja, erikoistehosteita tai muuta ylimääräistä, vain hyvä tarina, jossa on asiaa. Tosin elokuvan nähtyä voi olla tarvetta aivot narikkaan -elokuvalle.

Katsoaksesi tämän elokuvan tarvitset hiukan masokismia ja suklaalevyn.

Ja kotisivut löytyypi täältä

Episodi 12: Another earth

© Fox entertainment

Entä, jos yllättäen taivaankannelle ilmestyisi planeetta Maan kaksoiskappale, jossa kaikki olisi kuin maapallolla? Tässä toisessa Night Visionsin suosikeista uidaan pohdintojen syvissä vesissä. Another earth on vuonna 2011 pienemmällä budjetilla valmistunut kiinnostava sci-fi draama. Se on ilahduttavan erilainen ja aiheeltaan tuore elokuvamaailmassa, vaikka sen käsittelemät teemat ihmisten ongelmista ovat tuttua kauraa.

Tuona omituisena yönä, kun Maata muistuttava planeetta havaitaan, nuoren opiskelijatytön sekä menestyvän säveltäjän tiet kohtaavat ensimmäisen kerran traagisessa onnettomuudessa. Tuon illan jälkeen Rhoda Williamsin (Brit Marling) elämä on jatkuvaa kamppailua omatuntonsa kanssa samalla, kun säveltäjä John Burroughs, (William Mapother) saa painia suuren surunsa kanssa, johon alkaa yhdistyä avaruudellista toivoa ja kiehtovia ajatuksia maailmankaikkeudesta.

Elokuvaa voi suositella jo pelkästään mukavan rauhallisen ääniraidan, ja super kauniin pääosaesittäjän sekä lahjakkaan kirjoittajan, Brit Marlingin tähden, joka on myös elokuvan toinen käsikirjoittaja.

Elokuvan katsoaksesi, et välttämättä tarvitse Hobble-avaruusteleskooppia, mutta laajentunut katsomus maailmankaikkeuteen voisi helpottaa.

Kotisivut (traileri ja muuta jännää.)

Episodi 11: Liikkuva linna

Tämä elokuva on suosikkini Miyazakin ohjaamista elokuvista, tai ainakin niistä, jotka olen nähnyt.

Liikkuvan linnan päähenkilö on Sophie, vaatimaton nuori hatuntekijä. Vanhin sisko jättää perheen hattukaupan kun noita Turhatar kiroaa hänet vanhukseksi. Sophie lähtee etsimään apua kiroukseensa, ja päätyy linnunpelättiä seuratessaan velho Howlin liikkuvaan linnaan. Linnaa pitää liikkeessä tulidemoni Calcifer, ja siinä on ovi joka johtaa moneen paikkaan. Kaikista oudoin asia linnassa on ehkä kuitenkin sen omistaja, turhamainen pelkuri Howl, jonka kerrotaan syövän nuorten neitojen sydämiä, ja olevansa itse sydämetön. Sota on syttynyt, ja kuningas kutsuu kaikki velhot ja noidat auttamaan, mutta Howl ei tahdo mennä. Kaiken tämän keskellä Turhatar etsii Howlia omia tarkoitusperiään varten.

Parasta elokuvassa sanoisin olevan Sophien asenne muodonmuutokseensa. Hän toki aluksi järkyttyy vanhentunutta ulkomuotoaan, mutta pian ryhdistäytyy, ja päättää, ettei tuo tilanne mikään maailmanloppu ole. Sophie jopa toteaa, tosin ei kaiketi aivan tosissaan, että ainakin hänen vaatteidensa tyyli sopii paremmin hänelle kuin ennen.

Sophien muutos vanhuuteen ja sieltä välillä nuoruuttakin kohti on erittäin hienoa katsottavaa, kuten animaatio tässä elokuvassa ylipäätänsä. Erityisesti haluan myös nostaa esille Howlin huoneessa taustalla oleva yksityiskohtien kirjo, jota olisin voinut jäädä tutkimaan pitemmänkin aikaa. Ei kuitenkaan ole niin, että nämä yksityiskohdat häiritsisivät runsaudessaan, vaan ne luovat tunnelmaa, ja niissä silmän on hyvä viipyillä hiljaisempina hetkinä.

Kehotan katsomaan elokuvan alkuperäiskielellä, eli japaniksi. Japanissa ääninäyttely yleisesti ottaen on aivan eri luokkaa kuin Suomessa, ja tämä näkyy Liikkuvan linnankin eri versioissa. Kaikista taidokkain ääninäyttelysuoritus leffassa on Sophieta esittävä Chieko Baisho. Sophien muutokset nuoruudesta vanhuuteen ja takaisin ovat vaikuttavia niin visuaalisesti kuin äänenkin puolesta.

Liikkuva linna perustuu samannimiseen kirjaan, jota myös suosittelen lämpimästi. Katso kuitenkin elokuva ennen kuin luet kirjan, sillä ne ovat hyvin paljolti omat maailmansa. Luulen, että olisin itse ainakin ollut jonkin verran pettynyt elokuvaan, jos olisin lukenut kirjan ensin. Kirjaan kun mahtuu paljon enemmän tavaraa, ja tämä tavara sattuu olemaan hyvin laadukasta.

Tämä elokuva vaatii katsojalta kenties pilvissä liikkuvia linnoja.

Liikkuvan linnan viralliset nettisivut

Pahoittelen päivityksen myöhästymistä nettiyhteyden puuttumisen takia.

Episodi 10. The Fountain

Elokuva, jonka päätin katsoa nähtyäni siitä yhden kuvan netissä.

The Fountainissa on kolme aikatasoa, kolme tarinaa, joita kerrotaan limittäin. 1700-luvulla konkistadori Tomas Creo etsii Etelä-Amerikan viidakosta piilotettua Elämänpuuta,josta Raamatussa kerrotaan. Puun avulla kuningatar Isabella voisi voittaa vaikutusvaltaisen papin, joka yrittää syöstä tämän vallasta. vuonna 2005 tohtori Tom Creo yrittää löytää parannuksen vaimonsa aivokasvaimeen. Izzy Creo on kirjailija, joka kirjoittaa kirjaa konkistadorista, joka etsii Elämänpuuta. 2500-luvulla astronautti Tommy Creo matkaa kohti kuolevaa tähteä kuplassa, jonka sisällä on kuoleva puu, jonka sisällä on hänen rakastamansa Izzy.

Kuten aikaisemmista arvosteluista voi päätellä, visuaalisuus on hyvin lähellä tämän katsojan sydäntä. Tässä elokuvassa visuaalisuus on puoli ruokaa. Elokuva tarjoaa upeita maisemia Mayojojen temppelistä kuolevan tähden keskukseen. Kuva, jonka näin netissä, oli kuningatar Isabellasta ja astronautti Tomista kuplan sisällä. Parhaat kohtaukset tapahtuvat kuitenkin aivan jokapäiväisissä maisemissa.

DVDn takakannessa elokuvaa luonnehditaan rakkaustarinaksi, joka voittaa ajan. Mielestäni tämän rinnalle on nostettava kuolema ja sen kohtaaminen. Hugh Jackman ja Rachel Weisz onnistuvat kuvaamaan epätoivoa, jossa kuolema on sairaus muiden joukossa, joka odottaa parantamista sekä kuoleman hyväksymistä osaksi elämän kiertokulkua. Clint Mansellin musiikille kuuluu myös kiitos tunnelman luojana.

Selkeää juonta elokuvasta ei kannata etsiä. Eri tasoissa esiintyy samoja elementtejä ja esineitä, kuten sormus, puu ja tähdet. Ohjaaja Darren Aronofsky onkin sanonut, että elokuvan tulisi mieluummin herättää kysymyksiä vastaamisen sijaan.

Katsoaksesi elokuvan tarvitset viherpeukalon ja kaukoputken.

Episode 9: Touching the void

Tässä tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa käydään koskettamassa tyhjyyden rajapintaa. Katselija raahataan dokumenttimaisesti kahden englantilaisen kiipeilijän matkaan Perun Andeille, jossa he kokivat vuonna 1985 elämänsä pysäyttäviä hetkiä ihmisyydestä ja luonnosta, karussa vuoristossa, kylmyyden ja tyhjyyden keskellä.

Tapahtumat on kuvattu Perun mahtavissa maisemissa. Oikeisiin tapahtumiin konstruoidun seikkalun aikana päähenkilöt tulevat lähelle katsojaa kertomaan kokemuksistaan. Se on koskettava ja uskomaton tarina hienoilla kuvauksilla, ja on ansainnut elokuvapalkintonsa.

Elokuva vaatii seikkailunhenkeä ja korkeissa paikoissa lisähappea.

Hyvää uutta vuotta täältä vuorilta, Espanjan aurigosta.

Traileriin

Episodi 8: Megamind

Ainut elokuva jonka olen nähnyt elokuvateattereissa kaksi kertaa. Ostin dvd:n heti kun sen vain satuin näkemään, ja reilusti yli kymmenen katselukerran jälkeen rakastan sitä edelleen.

Tämä animaatioelokuva on DreamWorksin tekemä. Kuten DreamWorksiltä on tultu odottamaan, tämä filmi on kauniisti animoitu ja toteutettu.

Leffan päähenkilö on Megamind, isopäinen ja sini-ihoinen avaruusolio, joka on omistanut kokoelämänsä superkonnan uralle. Tavallisesti suunnitelma kulkee näin: hän kidnappaa toimittajan, neiti Ritchin, kutsuu vastustajansa, eli Metromiehen, ja yrittää tuhota tämän. Megamind kuitenkin aina epäonnistuu suunnitelmissaan, ja Metromies raahaa hänet takaisin vankilaan.

Elokuva alkaa siitä, että Megamind on tippumassa kuolemaansa. Siitä sitten otetaankin vähän takapakkia, ja kerrotaan kuinka tänne on päästy, eli suurin osa elokuvasta on kerrottu takaumana. Paljoa en viitsisi juonesta kertoa, kun heti tulisi spoilereita. Itselläni kävi niin onnellisesti, että menin katsomaan Megamindin ilman, että näin trailereita, sillä tämän elokuvan trailerin paljastaa varsin paljon juonesta. Suosittelisinkin olemaan katsomatta sitä, mikäli vain siihen kykenet.

Parasta antia tässä elokuvassa on sen hahmot. Toimittaja, jota Megamind alvariinsa kidnappaa, Roxanne Ritchi, on itsenäinen nainen, joka pystyy tekemään omia päätöksiä. Hän ei ole mikään neito pulassa, ja se kyllä ainakin minun sydäntäni lämmittää. Megamind taas on hyvinkin sympaattinen ja ihana hahmo, ja hänen ystävyytensä hänen kalaystävänsä Minionin (joka liikkuu ympäriinsä robottigorilla-asussa) on erittäin hyvin kuvattu.

Elokuvan soundtrackista pidän melkoisesti. Taustalla soi mm. AC/DC:n Back in Black ja Highway to Hell, Guns ‘N Rosesin Welcome to the Jungle, sekä Michael Jacksonin Bad. Ja hyvin niitä on käytettykin. Kun Welcome to the Jungle lähtee soimaan, niin oijoi. Se on selvästi kyllä yksi leffan kohokohdista.

Suosittelen katsomaan elokuvan niin englanniksi kuin suomeksikin. Pidän molempia versioita hyvinä, mutta paikoittain pidän suomenkielisestä dubista enemmän (tämä on melko harvinaista minulle). Johtuneeko tämä siitä, että englanninkielinen versio nojaa tunnistettaviin julkkisääniin, joita en tunnista.

Elokuva kannattaa katsoa loppuun ihan tekstejä myöten, koska siellä tulee vielä pieni pätkä lisää.

Tämä elokuva vaatii katsojaltaan nahkavaatteita ja piikkejä. Viimeistään katselemisen jälkeen.

Megamindin viralliset nettisivut

Episodi 7: Kaksin karkuteillä

On jouluaattoaamupäivä. Selaat TV:stä kaikki kanavat ja tulet siihen tulokseen, että osaat ulkoa Ihmeellinen on elämän ja Disneyn suosikkileffauusinnat. Joulupukin kuuma linja saa sinut voihkimaan tuskasta. Mikä neuvoksi? Uusin Disney-klassikko tietenkin!

Kaksin karkuteillä on Disneyn 50. klassikko. Tällä kertaa seikkaillaan Tähkäpää-sadussa. Tähkäpää (Mandy Moore / Maria Ylipää) täyttää pian kahdeksantoista ja haluaa syntymäpäivänään päästä katsomaan yöllä taivaalla leijuvia valoja, jotka ilmestyvät aina hänen syntymäpäivänään. Tähkäpään äiti, Gothel ei liiemmin innostu tytön toiveesta ja kieltää Tähkäpäätä poistumasta tornista, jossa hän on asunut niin kauan kuin muistaa.

Tähkäpää pääsee kuitenkin reissuun mestarivaras Flynn Rider (Zachary Levi / Lauri Tähkä) paetessa sotilaita Tähkäpään torniin. Kun Goethel huomaa Tähkäpään lähteneen tornista, hänen on lähdettävä hakemaan tyttö takaisin, sillä Tähkäpään 20-metrinen hiuspehko on paljon muutakin kuin kätevä vinssi torniin noustessa.

Disneyn uusimmat prinsessaelokuvat ovat siitä mahtavia, että niiden naissankarit ovat saaneet kosolti sisua sitten Tuhkimon ja Prinsessa Ruususen. Tähkäpää ja Flynn muodostavat tasavahvan päähenkilöparin, jonka seikkailussa heiluu niin hiukset kuin valurautapaistinpannukin. Tyyliltään elokuva on lähempänä Dreamworksin Shrek-elokuvia kuin perinteisiä Disney-klassikoita. Kerronnasta vastaa Flynn omalla vähemmän objektiivisella tavallaan.

Suosittelen katsomaan elokuvan alkuperäisellä ääniraidalla ja englanninkielisillä teksteillä. Silloin lauluista saa parhaiten kaiken irti. Mieleen jäävimpiä kappaleita on aloitusraita When will my life begin jossa Tähkäpää hoitaa yhtä monta kotiaskaretta yhden päivän aikana kuin allekirjoittanut viikossa. I've Got a Dream -kappaleessa Söötin ankan majatalon (ulkoisesti) vähemmän söötit kanta-asiakkaat puhkeavat laulamaan mitä erikoisimmista unelmistaan. I See the Light on pakollinen herkkisbiisi, jonka aikana elokuvan animaatio nousee aivan uudelle tasolle.

En keksi tällä erää mitään miinusta elokuvasta, vaikka kuinka mietin. Tietysti voi sanoa, että elokuva ei avarra näkemystäsi universumista. Se ei käsittele maailmanloppua, politiikkaa tai seksiä. Se on lasten elokuva! Sitä voi hyvin katsoa viikonlopunviihteenä koko perheen voimalla.

Katseluvarusteeksi voi sohvalle varata valurautapaistinpannun ja hiusharjan.

Elokuvan sivut

© Walt Disney Pictures

Nauttikaa liikkuvista kuvista myös jouluna! Terveisin Liikkuvan Kuvan Liitäjät.

Episodi 6: Musta kissa, Valkoinen kissa

Tämä serbialainen pätkä on elämänmyönteinen komedia ystävyydestä ja rakkaudesta, mustalaisen mustavalkoisella huumorilla ja hyvällä musiikilla twistattuna.

Matko on kömpelö huijari, joka asustelee poikansa kanssa Tonava-joen varrella, Serbiassa. Pojan rakkaus nuoreen Idaan kukoistaa, kunnes Matkolle käy köpelösti ja hän jää velkaa kujeilevalle gangsterille, Dadanille. Dadan tahtoisi kovasti nähdä siskonsa naimisissa, ja koska mustalaisten tapojen mukaan täytyy elää, pian aletaan sopimaan haulikkohäitä nuorten välille. Monien omituisten sattumusten jälkeen sukujen välinen ikiaikainen ystävyys ja kilpakumppanuus kohtaavat jälleen mustalaisten gangsterien, eläimellisyyksien, kuoleman, petoksien ja kaiken sekasotkun keskellä.

Tahdoin tutustuttaa elokuvien ystävät tällä kertaa serbialaisen elokuvan ja ohjaaja, Emir Kusturican, maailmaan. Hänet tunnetaan muutamista vakava-aiheisista entisen Jugoslavian menneisyyttä käsittelevistä elokuvista, sekä mm. amerikkalaisesta Arizona dreams -elokuvasta. Dadanin hahmoa esittävä, Srdjan Todorovic, on myös loistava näyttelijä, joka on seurannut Emirin mukana muutamissa elokuvissa. Muutama vuosi sitten hän otti askeleen kohti hulluutta, tai mitä ikinä, tekemällä jotain aivan muuta. Suljen salaiset kansioni tähän, sillä Informbiro tuli juuri noutamaan minua.

Elokuva vaatii mustalaisen kyynelen ja ennakkoluulottomuuden kipinän.

Traileriin

Episodi 5: Repo! The Genetic Opera

Maa viitisenkymmenen vuoden päästä: sisäelinten toiminnan lakkaamisesta on tullut epidemia, yhä useammat ovat koukussa kaikenlaisiin leikkauksiin, ja kaupungit rakennetaan kuolleiden päälle. Kaiken tämän keskellä pelastajaksi nousee GeneCo, yritys, joka myy elinsiirtoja halvalla, ja vieläpä osamaksuilla. Ainut ongelma tässä vain on, että jos et pystykään maksamaan, Repoman tulee ja ottaa tuon sisäelimen takaisin, ja aivan laillisesti.

GenoCo:n omistaja Rotti Largo on kuolemassa, ja hänen lapsensa ovat pettymyksiä. Shilo on 17-vuotias tyttö, joka haluaisi nähdä maailmaa, mutta hänen isänsä, jolla on omat ongelmansa, pitää häntä kotona lukkojen takana, sillä Shilo on perinyt edesmenneeltä äidiltään verisairauden. Blind Mag (jota esittää upea Sarah Brightman) on laulaja ja GeneCo:n äänitorvi, joka on saanut tarpeekseen GeneCo:sta, ja esiintyy viimeisen kerran tuona iltana The Genetic Operassa. Kaikessa tässä kertojana toimii salaperäinen Graverobber, joka myy laittomasti Zydratea, huumetta joka vie pois leikkauskivut, ja johon GenoCo:lla on yksinoikeudet. Vähitellen katsoja saa tietää, miten nämä kaikki henkilöt liittyvät toisiinsa, ja miten tähän on päädytty, ja kuka on mystinen Repoman. Lopulta kaikki huipentuu The Genetic Operassa.

Kuten lukija on siellä ehkä arvannutkin, tämä elokuva on k-18. Gorea tässä on jonkin verran, mutta splatteria ei juuri ollenkaan. Itse en kauheasti gorea kestä, ja silti pystyin katsomaan elokuvan ilman ongelmia. Jokainen pystyy itse varmaan päättelemään kestääkö tällaista vai ei.

Koska tämä elokuva on ooppera, tarkoittaa se, että oikeastaan kaikki dialogi yms. on laulettu. Jokainen laulu tässä rock-oopperassa ei ole erityisen hyvä, mutta useimmat ovat, varsinkin Chase the Morning, I Didn’t Know I’d Love You So Much, ja Zydrate Anatomy (mikä lähtee soimaan kun menee Repon virallisille nettisivuille, kannattaa käydä kuuntelemassa). Yksi kappale elokuvassa on, josta suorastaan en pidä, ja se on Rotti Largon lapset esittelevä Mark It Up. Toki sen kuuluukin olla luotaantyöntävä, mutta sen lähes koomiset äänitehosteet lähinnä vain ärsyttävät.

Kuuroille tarkoitetut englanninkieliset tekstitykset ovat tätä elokuvaa katsoessa avuksi, mutta kannattaa pitää mielessä, että niistä löytyy joitakin virheitä (tai näin on ainakin minun dvd:ssäni). Zydrate Anatomyssa ”I can’t feel nothing at all” on milloin ”I keep a lock on it all”, milloin jotain muuta. Häiritsevin virhe oli eittämättä biisissä Legal Assasin, jossa sana assasin on tosiaan subattu jatkuvasti sanaksi sex.

Musiikki, ja ylipäätänsä koko elokuva, paranee loppua kohden. Ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat varsin hitaat, mutta kyllä se siitä lähtee. Tämä leffa ei luultavasti tule muuttamaan elämääsi, mutta se on silti varsin erilainen kokemus, ja voitpa ainakin kehua nähneesi oopperan.

Tämä elokuva vaatii (mieluusti) toimivan silmäparin ja elinvoimaiset keuhkot.

Repon viralliset nettisivut (trailerin yms. löytää, kun klikkaa kohtaa The Film Site)