”Täällä murha on viihdettä”, toteaa vanginvartija ”Mama” Morton Chicago-kaupungista puhuessaan. Ja sehän tässä elokuvassa näkyy.
Chicago on musikaali, joka kertoo kahden ihastuttavan murhaajattaren tarinaa. Velma Kelly on jazzlaulaja ja tanssija, joka murhaa siskonsa ja miehensä löydettyään heidät yhdessä sängystä. Roxie Hart on pienipalkkaisen mekaanikon vaimo, jolla on suuria unelmia. Hän tappaa rakastajansa Fred Caselyn, kun ilmenee, että tämä on valehdellut siitä, että voisi auttaa Roxien laulajanuralle. Velma ja Roxie tapaavat vankilassa, jossa vanginvartija Morton auttelee vankeja lahjuksia vastaan. Roxie saa haluamaansa kuuluisuutta murhan takia, tosin asianajajansa Billy Flynnin avustuksella. Roxie joutuu kuitenkin toteamaan, että suosio on helposti hiipuvaista, ja että murhasyyte ei ole mikään pieni juttu.
Chicago peilaa ja kommentoi yhteiskuntaa varsin armottomasti. Roxien ja Flynnin pitämä lehdistötilaisuus kuvataan nukketeatterina, jossa Flynn vetelee naruista, ja Roxien oikeudenkäynti taas sirkusesityksenä. Tällä siis tarkoitan sitä, että musiikkinumeroiden aikana näytetään välillä sitä, mitä oikeasti tapahtuu, ja välillä taas jonkinlaista näytöstä.
Elokuvan musiikki on upeaa jazzia. Kaikista vaikuttavin biisi on The Cellblock Tango, jossa vankilan murhaajattaret kertovat motiivinsa miestensä tappamiseen. Niin sanoitus kuin taustatkin ovat upeita, tanssista puhumattakaan. Eniten tunteita kuitenkin herättää Roxien miehen, Amosin laulama Mister Cellophane, jossa hän kertoo näkymättömyydentunteestaan.
Chicago on verrattain vakavasta aiheestaan huolimatta varsin piristävää katseltavaa (ainakin omasta mielestäni), paria vakavaa kohtausta lukuun ottamatta. Mm. Katalyn Helenskin Hungarian Dissapearing Act on aina yhtä vaikuttava ja sydäntä raastava hetki.
Jälleen kerran suosittelen englanninkielistä tekstitystä, sillä laulut vievät juonta eteenpäin.
Tämä elokuva vaatii katsojalta kykyä nähdä paljettiverhon läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti