sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Season Finale: Liikkuvan Kuvan Liitäjät

Liikkuvan Kuvan Liitäjät kertoo neljän kirjoittajaopiskelijan seikkailusta blogikirjoittamisen maailmassa. Heti elokuvan alussa yksi kirjoittajista katoaa mystisesti ja kolme kirjoittajaa jäävät taistelemaan hengestään muiden kirjoittajaopiskeliijoiden blogeja vastaan. Kolmikko sinnittelee kunnes lopussa he kohtaavat suuriman vaaran, mitä Internetissä voi vaania, blogin tuhoutumisen.

Elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa, mutta alhaisen katsojaluvun ja suuren budjetin jättämän velkakierteen jälkeen kulttimaineeseen nousseen elokuvan jatko-osasta tuli viiden minuutin klippi jaettavaksi Youtubessa, jotta die hard fanit suostuisivat laskemaan lihakirveensä.

SPOILER! ÄLÄ LUE ELLET OLE KATSONUT ELOKUVAA!

Pätkässä sankarikolmikkomme on sidottuna giljotiiniin. Kohtauksen kuvaaminen vaati usean luovuttajan panoksen.

SPOILER LOPPUU

Huhujen mukaan elokuvasta on suunnitteilla konsolipelitrilogia, vaatemallisto sekä oma hajuvesi.

Liikkuvan Kuvan Liitäjät kiittää ja kuittaa.

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Episodi 18: Scott Pilgrim vs. maailma








© Universal Pictures

Scott Pilgrim (Michael Cera) on 22-vuotias työtön nörtti, joka soittaa bassoa Sex Bob-omb -bändissä. Scottilla on takanaan murskaava ero, jota hän paikkaa tapailemalla lukiolaistyttö Knives Chauta. Unessa Scottin ohi rullailee Ramona Flowers (Mary Elizabeth Winstead). Tavatessaan tytön myöhemmin bileissä Scott rakastuu ja unohtaa täysin Knivesin. Sex Bob-omb osallistuu bändikilpailuun, jonka keskeyttää Matthew Patel, Ramonan ensimmäinen ilkeä exä. Scottille selviää, että saadakseen Ramonan itselleen hänen on voitettava kaikki tämän seitsemän ilkeää exää, jotka muodostavat The Legue of Evil Exesin.

Elokuva perustuu Bryan Lee O’Malleyn Scott Pilgrim -sarjakuviin ja sehän näkyy. Ruudulla hyppivät milloin videopeleistä tutut uusi elämä, 3000 points ja K.O, milloin sarjakuvien kaboomit ja marginaalikommentit.

Elokuva nauraa sekä supersankari- että teinirakkausleffoille. Sen parasta antia ovat mainiot sivuosaroolit. Scottin homoseksuaali kämppis sekä hyvä ystävä Wallace yrittää auttaa Scottia tämän ongelmissa puhumalla hänelle järkeä, mikä ei tartu Scottiin laisinkaan ja Wallace usein unohtaa koko homman löytäessä uuden poikaystäväehdokkaan. Ramonan existä täytyy mainita Todd Ingram, The Clash at Deamonheadin basisti ja Scottin exän uusi poikaystävä, jolla on telekineettisiä voimia, koska hän on vegaani.

Ainoa miinuspuoli on elokuvan pituus. Vaikka kikat ovat hauskoja ja toimintaa riittää, ennen finaalia tulee suvantovaihe, jolloin elokuva tuntuu junnaavan paikoillaan, mutta loppu pelastaa jonkin verran.

Elokuvaa voi suositella lämpimästi kaikille nörteille ja ei-nörteille. Katsoaksesi sen tarvitset elämän, vai oliko se vasta katsomisen jälkeen?


Elokuvan sivut

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Episodi 17: Moon


©Sony Pictures Classics

Maapallolla on energiapula. Astronautti Sam Bell (Sam Rockwell) odottelee kaikessa hiljaisuudessaan päätöstä kolmevuotiselle työurakkaalleen kuuasemalla, jossa hänen ainoa ystävänsä on ollut keskustietokone GERTY (Kevin Spacey). He lähettävät maapallolle voimavaroja energiapulan taltuttamiseksi. Kaikki lupaa hyvää, mutta työ on yksinäistä ja rikkinäinen satelliitti estää reaaliaikaisen yhteydenpidon kotiin, vaimon ja tyttären luokse. Samin iloja ovat ne hetket, kun hän voi lähettää ja vastaanottaa nauhoitettuja videolähetyksiä.

Töitä on jäljellä enää muutama viikko, mutta Samin terveydentila oikkuilee. Hän on onnettomuusaltis työssään ja näkee kaikenlaista, mitä ei välttämättä ole siellä. Sam on keskellä mysteeriä, kuussa.

Sam Rockwell vetää huikean roolin kaimanaan, muistoissaan sekoilevana astronauttina. Elokuva nojautuu paljon aisteihin ja takaumiin, joita päähenkilö kokee. Elokuvaa voi suositella katsojille, jotka pitävät mieltä haastavista arvoituksista. Se on yksinkertainen, mutta silti mutkikas.

Moon vaatii katsojalta järjissään pysymistä.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Episodi 16: Tie


© Dimension Films

Elokuva perustuu Cormac McCarthyn samannimiseen kirjaan. Kuolemaa tekevän maailman halki matkustaa isä (Viggo Mortensen) ja poika (Kodi Smit-McPhee) määränpäänään etelärannikko. Kasvit ja eläimet ovat kuolleet ja ruokaa on lähes mahdotonta löytää. Kannibalismi on yleistä ja jengit metsästävät ihmisiä tienvarsilla. Isällä ja pojalla on mukanaan eloon tarvittavat varusteet, joita he kuljettavat ostoskärryssä.


Isä kantaa mukanaan revolveria, jossa on kaksi luotia. Ne eivät ole metsästämistä varten, eikä niistä ole paljoa apua tulitaistelussa jengejä vastaan. Ne ovat aivan muuhun tarkoitukseen.

Elokuva on katsomiskokemuksena erittäin raskas. Se näyttää, mitä hengissä selviäminen raaimmillaan on kun peitto viedään luurangolta ja varkaalta viedään vaatteita myöten. Vain pojan pelokkaat vaatimukset hyviksinä pysymisestä tuntuvat pitävän isän jotenkin humaanin puolella.

Harmaan eri sävyt ovat suurimmaksi osaksi ainoat elokuvan värit. Apocalyptisessa maisemassa kuolleiden puiden kaatuminen on komea näky ja hylätyt talot ja moottoritiesilta luovat aavemaisen tunnelman. Tunnelmaa lisää myös hahmojen nimettömyys. He ovat keitä tahansa ihmisiä. Me voisimme olla he.

Ainoa huono puoli Tiessä on pituus. Raastavia tapahtumia ei katsoisi mielellään lisää, mutta niin niitä vain vyöryy ruudulle edelliset ohitettua. Kun poika kertoo isälleen toivovansa olevansa äitinsä luona, alkaa huuli väpättää pahemman kerran.

Vaikka elokuvan päärooleissa on miesnäyttelijöitä, täytyy antaa Charlize Theronille täydet pisteet roolityöstään perheen äitinä. Hän ilmestyy isälle unissa, jotka isä tulkitsee merkiksi siitä, että kuolema on lähellä, sillä silloin, kun näkee painajaisia, tietää jatkavansa vielä taistelua.

Elokuvan musiikista ei voi paljoa sanoa. Enimmäkseen vallitsee hiljaisuus ja sen rikkoo isän kerronta. Kerronnassa on paljon kohtia, jotka jäävät mieleen ja joita tekisi mieli siteerata tähän, mutta parhaiten ne sopivat omille kohdilleen elokuvaan.

Ostin McCarthyn kirjan viimeisillä dollareilla Miamin lentokentältä Floridan matkan loppuhetkillä. Aloitin lukemisen ja muutaman sivun jälkeen aloin alleviivaamaan lyijykynällä mielestäni merkittäviä lauseita, joita alkoikin olla hyvin paljon. En ole koskaan tehnyt muille kirjoille niin, mutta nyt piti saada hyvät kohdat merkattua. En ole ehtinyt lukea kirjaa loppuun vielä, sillä elokuvan näkeminen sai minut välttelemään sitä, mutta luen sen vielä jonain päivänä.

Katsoaksesi elokuvan tarvitset tulen sisälläsi. Herkempien katsojien kannattaa paastota.

Elokuvan kotisivut

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Episodi 15: Down by law



Pätkä on vähäeleinen ja hieman surrealistinen Independent-elokuva, joka on ohjaaja Jim Jarmuschin käsialaa. Se on hauska tarina kolmesta, enemmän tai vähemmän, laitapuolta kulkevasta miehestä ja heidän tapahtumarikkaasta taipaleestaan. Pääosissa rosoisen tyylikkäät muusikot, Tom Waits ja John Lurie, sekä hullunkurinen Roberto Beningni, jonka englanninkielitaito tuottaa ikimuistoisia kohtauksia.

Taustalla soivat Lurien ja Waitsin jazzahtavat sekä bluesahtavat kipaleet. Tunnelma on mustavalkoinen ja savuinen ryytyneessä New Orleansissa. Kuvaustavoissa on käytetty hyviä kikkoja, kuten hitaasti liikkuvaa kameraa sekä pysähtymistä, joilla on onnistuttu vangitsemaan upea tunnelma tapahtumapaikoista. Kerronta keskittyy pelkistetysti päähenkilöihin ja heidän väliseen kanssakäymiseen eikä turhaan rönsyile.

Elokuva vaatii katsojalta iloista nokkeluutta tai viskiä rikkinäisestä kupista.

Trailer

maanantai 23. tammikuuta 2012

Episodi 14: Chicago

”Täällä murha on viihdettä”, toteaa vanginvartija ”Mama” Morton Chicago-kaupungista puhuessaan. Ja sehän tässä elokuvassa näkyy.

Chicago on musikaali, joka kertoo kahden ihastuttavan murhaajattaren tarinaa. Velma Kelly on jazzlaulaja ja tanssija, joka murhaa siskonsa ja miehensä löydettyään heidät yhdessä sängystä. Roxie Hart on pienipalkkaisen mekaanikon vaimo, jolla on suuria unelmia. Hän tappaa rakastajansa Fred Caselyn, kun ilmenee, että tämä on valehdellut siitä, että voisi auttaa Roxien laulajanuralle. Velma ja Roxie tapaavat vankilassa, jossa vanginvartija Morton auttelee vankeja lahjuksia vastaan. Roxie saa haluamaansa kuuluisuutta murhan takia, tosin asianajajansa Billy Flynnin avustuksella. Roxie joutuu kuitenkin toteamaan, että suosio on helposti hiipuvaista, ja että murhasyyte ei ole mikään pieni juttu.

Chicago peilaa ja kommentoi yhteiskuntaa varsin armottomasti. Roxien ja Flynnin pitämä lehdistötilaisuus kuvataan nukketeatterina, jossa Flynn vetelee naruista, ja Roxien oikeudenkäynti taas sirkusesityksenä. Tällä siis tarkoitan sitä, että musiikkinumeroiden aikana näytetään välillä sitä, mitä oikeasti tapahtuu, ja välillä taas jonkinlaista näytöstä.

Elokuvan musiikki on upeaa jazzia. Kaikista vaikuttavin biisi on The Cellblock Tango, jossa vankilan murhaajattaret kertovat motiivinsa miestensä tappamiseen. Niin sanoitus kuin taustatkin ovat upeita, tanssista puhumattakaan. Eniten tunteita kuitenkin herättää Roxien miehen, Amosin laulama Mister Cellophane, jossa hän kertoo näkymättömyydentunteestaan.

Chicago on verrattain vakavasta aiheestaan huolimatta varsin piristävää katseltavaa (ainakin omasta mielestäni), paria vakavaa kohtausta lukuun ottamatta. Mm. Katalyn Helenskin Hungarian Dissapearing Act on aina yhtä vaikuttava ja sydäntä raastava hetki.

Jälleen kerran suosittelen englanninkielistä tekstitystä, sillä laulut vievät juonta eteenpäin.

Tämä elokuva vaatii katsojalta kykyä nähdä paljettiverhon läpi.

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Episodi 13: Rachel Getting Married


© Sony Pictures Classics

Jos elokuvan nimessä mainitaan häät ja pääosaa esittää Anne Hathaway, voi suoraan pirauttaa kamuille ”Hei, mulla olis yks aivot narikkaan hääkomedia. Tuutteko kattomaan?” Voiko sittenkään?

Rachel Getting Married kertoo kylläkin Rachelin häistä, mutta ne eivät ole seuraus, niin kuin usein komedioissa on tapana, vaan syy. Kym (Anne Hathaway) tulee kotiin vieroituksesta sisarensa häiden ajaksi. Aluksi hänet otetaan vastaan lämpimästi, mutta pian perheen sisäiset tragediat ja katkeruudet tulvahtavat pintaan, sillä Kym ei pelkää sanoa, mitä ajattelee.

Juonesta en tahdo enempää paljastaa, sillä tämä elokuva on niitä, jotka kertakatsomisella jäävät todella hyvin mieleen. Perheen suurimmasta tragediasta ripotellaan vihjeen palasia sinne tänne muun muassa tiskikoneentäyttökisaan, kunnes se selviää. Elokuvan loppuratkaisu oli mielestäni yllättävä, mutta hyvin toimiva.

Elokuvan parasta antia ovat sen henkilöt, erityisesti Kym ja Rachel. Arvostan Anne Hathawayta näyttelijänä nykyisin paljon enemmän kuin ennen elokuvan katsomista. Hänelle voisi antaa lisää luonnerooleja. Sisarten välillä nähdään niin naurun remakkaa kuin pistäviä yhteenottoja.

Soundtrackista voisi mainita sen verran, että koska häät ovat Intialais-tyyliset, on musiikkikin sen mukaista. Elokuvassa on pitkä tanssikohtaus häiden aikana, jolloin musiikki on jo hypnoottista.

Tämä elokuva ei sovellu aivot narikkaan -elokuvaksi. Se soveltuu ihmissuhteiden ja tekojensa vastuun pohdintaa hakevalle. Siinä ei ole kamerakikkoja, erikoistehosteita tai muuta ylimääräistä, vain hyvä tarina, jossa on asiaa. Tosin elokuvan nähtyä voi olla tarvetta aivot narikkaan -elokuvalle.

Katsoaksesi tämän elokuvan tarvitset hiukan masokismia ja suklaalevyn.

Ja kotisivut löytyypi täältä

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Episodi 12: Another earth



© Fox entertainment

Entä, jos yllättäen taivaankannelle ilmestyisi planeetta Maan kaksoiskappale, jossa kaikki olisi kuin maapallolla? Tässä toisessa Night Visionsin suosikeista uidaan pohdintojen syvissä vesissä. Another earth on vuonna 2011 pienemmällä budjetilla valmistunut kiinnostava sci-fi draama. Se on ilahduttavan erilainen ja aiheeltaan tuore elokuvamaailmassa, vaikka sen käsittelemät teemat ihmisten ongelmista ovat tuttua kauraa.

Tuona omituisena yönä, kun Maata muistuttava planeetta havaitaan, nuoren opiskelijatytön sekä menestyvän säveltäjän tiet kohtaavat ensimmäisen kerran traagisessa onnettomuudessa. Tuon illan jälkeen Rhoda Williamsin (Brit Marling) elämä on jatkuvaa kamppailua omatuntonsa kanssa samalla, kun säveltäjä John Burroughs, (William Mapother) saa painia suuren surunsa kanssa, johon alkaa yhdistyä avaruudellista toivoa ja kiehtovia ajatuksia maailmankaikkeudesta.

Elokuvaa voi suositella jo pelkästään mukavan rauhallisen ääniraidan, ja super kauniin pääosaesittäjän sekä lahjakkaan kirjoittajan, Brit Marlingin tähden, joka on myös elokuvan toinen käsikirjoittaja.

Elokuvan katsoaksesi, et välttämättä tarvitse Hobble-avaruusteleskooppia, mutta laajentunut katsomus maailmankaikkeuteen voisi helpottaa.

maanantai 9. tammikuuta 2012

Episodi 11: Liikkuva linna

Tämä elokuva on suosikkini Miyazakin ohjaamista elokuvista, tai ainakin niistä, jotka olen nähnyt.

Liikkuvan linnan päähenkilö on Sophie, vaatimaton nuori hatuntekijä. Vanhin sisko jättää perheen hattukaupan kun noita Turhatar kiroaa hänet vanhukseksi. Sophie lähtee etsimään apua kiroukseensa, ja päätyy linnunpelättiä seuratessaan velho Howlin liikkuvaan linnaan. Linnaa pitää liikkeessä tulidemoni Calcifer, ja siinä on ovi joka johtaa moneen paikkaan. Kaikista oudoin asia linnassa on ehkä kuitenkin sen omistaja, turhamainen pelkuri Howl, jonka kerrotaan syövän nuorten neitojen sydämiä, ja olevansa itse sydämetön. Sota on syttynyt, ja kuningas kutsuu kaikki velhot ja noidat auttamaan, mutta Howl ei tahdo mennä. Kaiken tämän keskellä Turhatar etsii Howlia omia tarkoitusperiään varten.

Parasta elokuvassa sanoisin olevan Sophien asenne muodonmuutokseensa. Hän toki aluksi järkyttyy vanhentunutta ulkomuotoaan, mutta pian ryhdistäytyy, ja päättää, ettei tuo tilanne mikään maailmanloppu ole. Sophie jopa toteaa, tosin ei kaiketi aivan tosissaan, että ainakin hänen vaatteidensa tyyli sopii paremmin hänelle kuin ennen.

Sophien muutos vanhuuteen ja sieltä välillä nuoruuttakin kohti on erittäin hienoa katsottavaa, kuten animaatio tässä elokuvassa ylipäätänsä. Erityisesti haluan myös nostaa esille Howlin huoneessa taustalla oleva yksityiskohtien kirjo, jota olisin voinut jäädä tutkimaan pitemmänkin aikaa. Ei kuitenkaan ole niin, että nämä yksityiskohdat häiritsisivät runsaudessaan, vaan ne luovat tunnelmaa, ja niissä silmän on hyvä viipyillä hiljaisempina hetkinä.

Kehotan katsomaan elokuvan alkuperäiskielellä, eli japaniksi. Japanissa ääninäyttely yleisesti ottaen on aivan eri luokkaa kuin Suomessa, ja tämä näkyy Liikkuvan linnankin eri versioissa. Kaikista taidokkain ääninäyttelysuoritus leffassa on Sophieta esittävä Chieko Baisho. Sophien muutokset nuoruudesta vanhuuteen ja takaisin ovat vaikuttavia niin visuaalisesti kuin äänenkin puolesta.

Liikkuva linna perustuu samannimiseen kirjaan, jota myös suosittelen lämpimästi. Katso kuitenkin elokuva ennen kuin luet kirjan, sillä ne ovat hyvin paljolti omat maailmansa. Luulen, että olisin itse ainakin ollut jonkin verran pettynyt elokuvaan, jos olisin lukenut kirjan ensin. Kirjaan kun mahtuu paljon enemmän tavaraa, ja tämä tavara sattuu olemaan hyvin laadukasta.

Tämä elokuva vaatii katsojalta kenties pilvissä liikkuvia linnoja.


Liikkuvan linnan viralliset nettisivut

Pahoittelen päivityksen myöhästymistä nettiyhteyden puuttumisen takia.

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Episodi 10. The Fountain



Elokuva, jonka päätin katsoa nähtyäni siitä yhden kuvan netissä.

The Fountainissa on kolme aikatasoa, kolme tarinaa, joita kerrotaan limittäin. 1700-luvulla konkistadori Tomas Creo etsii Etelä-Amerikan viidakosta piilotettua Elämänpuuta,josta Raamatussa kerrotaan. Puun avulla kuningatar Isabella voisi voittaa vaikutusvaltaisen papin, joka yrittää syöstä tämän vallasta. vuonna 2005 tohtori Tom Creo yrittää löytää parannuksen vaimonsa aivokasvaimeen. Izzy Creo on kirjailija, joka kirjoittaa kirjaa konkistadorista, joka etsii Elämänpuuta. 2500-luvulla astronautti Tommy Creo matkaa kohti kuolevaa tähteä kuplassa, jonka sisällä on kuoleva puu, jonka sisällä on hänen rakastamansa Izzy.

Kuten aikaisemmista arvosteluista voi päätellä, visuaalisuus on hyvin lähellä tämän katsojan sydäntä. Tässä elokuvassa visuaalisuus on puoli ruokaa. Elokuva tarjoaa upeita maisemia Mayojojen temppelistä kuolevan tähden keskukseen. Kuva, jonka näin netissä, oli kuningatar Isabellasta ja astronautti Tomista kuplan sisällä. Parhaat kohtaukset tapahtuvat kuitenkin aivan jokapäiväisissä maisemissa.

DVDn takakannessa elokuvaa luonnehditaan rakkaustarinaksi, joka voittaa ajan. Mielestäni tämän rinnalle on nostettava kuolema ja sen kohtaaminen. Hugh Jackman ja Rachel Weisz onnistuvat kuvaamaan epätoivoa, jossa kuolema on sairaus muiden joukossa, joka odottaa parantamista sekä kuoleman hyväksymistä osaksi elämän kiertokulkua. Clint Mansellin musiikille kuuluu myös kiitos tunnelman luojana.

Selkeää juonta elokuvasta ei kannata etsiä. Eri tasoissa esiintyy samoja elementtejä ja esineitä, kuten sormus, puu ja tähdet. Ohjaaja Darren Aronofsky onkin sanonut, että elokuvan tulisi mieluummin herättää kysymyksiä vastaamisen sijaan.

Katsoaksesi elokuvan tarvitset viherpeukalon ja kaukoputken.