Season Finale: Liikkuvan Kuvan Liitäjät

Liikkuvan Kuvan Liitäjät kertoo neljän kirjoittajaopiskelijan seikkailusta blogikirjoittamisen maailmassa. Heti elokuvan alussa yksi kirjoittajista katoaa mystisesti ja kolme kirjoittajaa jäävät taistelemaan hengestään muiden kirjoittajaopiskeliijoiden blogeja vastaan. Kolmikko sinnittelee kunnes lopussa he kohtaavat suuriman vaaran, mitä Internetissä voi vaania, blogin tuhoutumisen.

Elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa, mutta alhaisen katsojaluvun ja suuren budjetin jättämän velkakierteen jälkeen kulttimaineeseen nousseen elokuvan jatko-osasta tuli viiden minuutin klippi jaettavaksi Youtubessa, jotta die hard fanit suostuisivat laskemaan lihakirveensä.

SPOILER! ÄLÄ LUE ELLET OLE KATSONUT ELOKUVAA!

Pätkässä sankarikolmikkomme on sidottuna giljotiiniin. Kohtauksen kuvaaminen vaati usean luovuttajan panoksen.

SPOILER LOPPUU

Huhujen mukaan elokuvasta on suunnitteilla konsolipelitrilogia, vaatemallisto sekä oma hajuvesi.

Liikkuvan Kuvan Liitäjät kiittää ja kuittaa.

Episodi 18: Scott Pilgrim vs. maailma

© Universal Pictures

Scott Pilgrim (Michael Cera) on 22-vuotias työtön nörtti, joka soittaa bassoa Sex Bob-omb -bändissä. Scottilla on takanaan murskaava ero, jota hän paikkaa tapailemalla lukiolaistyttö Knives Chauta. Unessa Scottin ohi rullailee Ramona Flowers (Mary Elizabeth Winstead). Tavatessaan tytön myöhemmin bileissä Scott rakastuu ja unohtaa täysin Knivesin. Sex Bob-omb osallistuu bändikilpailuun, jonka keskeyttää Matthew Patel, Ramonan ensimmäinen ilkeä exä. Scottille selviää, että saadakseen Ramonan itselleen hänen on voitettava kaikki tämän seitsemän ilkeää exää, jotka muodostavat The Legue of Evil Exesin.

Elokuva perustuu Bryan Lee O’Malleyn Scott Pilgrim -sarjakuviin ja sehän näkyy. Ruudulla hyppivät milloin videopeleistä tutut uusi elämä, 3000 points ja K.O, milloin sarjakuvien kaboomit ja marginaalikommentit.

Elokuva nauraa sekä supersankari- että teinirakkausleffoille. Sen parasta antia ovat mainiot sivuosaroolit. Scottin homoseksuaali kämppis sekä hyvä ystävä Wallace yrittää auttaa Scottia tämän ongelmissa puhumalla hänelle järkeä, mikä ei tartu Scottiin laisinkaan ja Wallace usein unohtaa koko homman löytäessä uuden poikaystäväehdokkaan. Ramonan existä täytyy mainita Todd Ingram, The Clash at Deamonheadin basisti ja Scottin exän uusi poikaystävä, jolla on telekineettisiä voimia, koska hän on vegaani.

Ainoa miinuspuoli on elokuvan pituus. Vaikka kikat ovat hauskoja ja toimintaa riittää, ennen finaalia tulee suvantovaihe, jolloin elokuva tuntuu junnaavan paikoillaan, mutta loppu pelastaa jonkin verran.

Elokuvaa voi suositella lämpimästi kaikille nörteille ja ei-nörteille. Katsoaksesi sen tarvitset elämän, vai oliko se vasta katsomisen jälkeen?

Elokuvan sivut

Episodi 17: Moon

©Sony Pictures Classics

Maapallolla on energiapula. Astronautti Sam Bell (Sam Rockwell) odottelee kaikessa hiljaisuudessaan päätöstä kolmevuotiselle työurakkaalleen kuuasemalla, jossa hänen ainoa ystävänsä on ollut keskustietokone GERTY (Kevin Spacey). He lähettävät maapallolle voimavaroja energiapulan taltuttamiseksi. Kaikki lupaa hyvää, mutta työ on yksinäistä ja rikkinäinen satelliitti estää reaaliaikaisen yhteydenpidon kotiin, vaimon ja tyttären luokse. Samin iloja ovat ne hetket, kun hän voi lähettää ja vastaanottaa nauhoitettuja videolähetyksiä.

Töitä on jäljellä enää muutama viikko, mutta Samin terveydentila oikkuilee. Hän on onnettomuusaltis työssään ja näkee kaikenlaista, mitä ei välttämättä ole siellä. Sam on keskellä mysteeriä, kuussa.

Sam Rockwell vetää huikean roolin kaimanaan, muistoissaan sekoilevana astronauttina. Elokuva nojautuu paljon aisteihin ja takaumiin, joita päähenkilö kokee. Elokuvaa voi suositella katsojille, jotka pitävät mieltä haastavista arvoituksista. Se on yksinkertainen, mutta silti mutkikas.

Moon vaatii katsojalta järjissään pysymistä.

Episodi 16: Tie

© Dimension Films

Elokuva perustuu Cormac McCarthyn samannimiseen kirjaan. Kuolemaa tekevän maailman halki matkustaa isä (Viggo Mortensen) ja poika (Kodi Smit-McPhee) määränpäänään etelärannikko. Kasvit ja eläimet ovat kuolleet ja ruokaa on lähes mahdotonta löytää. Kannibalismi on yleistä ja jengit metsästävät ihmisiä tienvarsilla. Isällä ja pojalla on mukanaan eloon tarvittavat varusteet, joita he kuljettavat ostoskärryssä.

Isä kantaa mukanaan revolveria, jossa on kaksi luotia. Ne eivät ole metsästämistä varten, eikä niistä ole paljoa apua tulitaistelussa jengejä vastaan. Ne ovat aivan muuhun tarkoitukseen.

Elokuva on katsomiskokemuksena erittäin raskas. Se näyttää, mitä hengissä selviäminen raaimmillaan on kun peitto viedään luurangolta ja varkaalta viedään vaatteita myöten. Vain pojan pelokkaat vaatimukset hyviksinä pysymisestä tuntuvat pitävän isän jotenkin humaanin puolella.

Harmaan eri sävyt ovat suurimmaksi osaksi ainoat elokuvan värit. Apocalyptisessa maisemassa kuolleiden puiden kaatuminen on komea näky ja hylätyt talot ja moottoritiesilta luovat aavemaisen tunnelman. Tunnelmaa lisää myös hahmojen nimettömyys. He ovat keitä tahansa ihmisiä. Me voisimme olla he.

Ainoa huono puoli Tiessä on pituus. Raastavia tapahtumia ei katsoisi mielellään lisää, mutta niin niitä vain vyöryy ruudulle edelliset ohitettua. Kun poika kertoo isälleen toivovansa olevansa äitinsä luona, alkaa huuli väpättää pahemman kerran.

Vaikka elokuvan päärooleissa on miesnäyttelijöitä, täytyy antaa Charlize Theronille täydet pisteet roolityöstään perheen äitinä. Hän ilmestyy isälle unissa, jotka isä tulkitsee merkiksi siitä, että kuolema on lähellä, sillä silloin, kun näkee painajaisia, tietää jatkavansa vielä taistelua.

Elokuvan musiikista ei voi paljoa sanoa. Enimmäkseen vallitsee hiljaisuus ja sen rikkoo isän kerronta. Kerronnassa on paljon kohtia, jotka jäävät mieleen ja joita tekisi mieli siteerata tähän, mutta parhaiten ne sopivat omille kohdilleen elokuvaan.

Ostin McCarthyn kirjan viimeisillä dollareilla Miamin lentokentältä Floridan matkan loppuhetkillä. Aloitin lukemisen ja muutaman sivun jälkeen aloin alleviivaamaan lyijykynällä mielestäni merkittäviä lauseita, joita alkoikin olla hyvin paljon. En ole koskaan tehnyt muille kirjoille niin, mutta nyt piti saada hyvät kohdat merkattua. En ole ehtinyt lukea kirjaa loppuun vielä, sillä elokuvan näkeminen sai minut välttelemään sitä, mutta luen sen vielä jonain päivänä.

Katsoaksesi elokuvan tarvitset tulen sisälläsi. Herkempien katsojien kannattaa paastota.

Elokuvan kotisivut

Episodi 15: Down by law

Pätkä on vähäeleinen ja hieman surrealistinen Independent-elokuva, joka on ohjaaja Jim Jarmuschin käsialaa. Se on hauska tarina kolmesta, enemmän tai vähemmän, laitapuolta kulkevasta miehestä ja heidän tapahtumarikkaasta taipaleestaan. Pääosissa rosoisen tyylikkäät muusikot, Tom Waits ja John Lurie, sekä hullunkurinen Roberto Beningni, jonka englanninkielitaito tuottaa ikimuistoisia kohtauksia.

Taustalla soivat Lurien ja Waitsin jazzahtavat sekä bluesahtavat kipaleet. Tunnelma on mustavalkoinen ja savuinen ryytyneessä New Orleansissa. Kuvaustavoissa on käytetty hyviä kikkoja, kuten hitaasti liikkuvaa kameraa sekä pysähtymistä, joilla on onnistuttu vangitsemaan upea tunnelma tapahtumapaikoista. Kerronta keskittyy pelkistetysti päähenkilöihin ja heidän väliseen kanssakäymiseen eikä turhaan rönsyile.

Elokuva vaatii katsojalta iloista nokkeluutta tai viskiä rikkinäisestä kupista.

Trailer

Episodi 14: Chicago

”Täällä murha on viihdettä”, toteaa vanginvartija ”Mama” Morton Chicago-kaupungista puhuessaan. Ja sehän tässä elokuvassa näkyy.

Chicago on musikaali, joka kertoo kahden ihastuttavan murhaajattaren tarinaa. Velma Kelly on jazzlaulaja ja tanssija, joka murhaa siskonsa ja miehensä löydettyään heidät yhdessä sängystä. Roxie Hart on pienipalkkaisen mekaanikon vaimo, jolla on suuria unelmia. Hän tappaa rakastajansa Fred Caselyn, kun ilmenee, että tämä on valehdellut siitä, että voisi auttaa Roxien laulajanuralle. Velma ja Roxie tapaavat vankilassa, jossa vanginvartija Morton auttelee vankeja lahjuksia vastaan. Roxie saa haluamaansa kuuluisuutta murhan takia, tosin asianajajansa Billy Flynnin avustuksella. Roxie joutuu kuitenkin toteamaan, että suosio on helposti hiipuvaista, ja että murhasyyte ei ole mikään pieni juttu.

Chicago peilaa ja kommentoi yhteiskuntaa varsin armottomasti. Roxien ja Flynnin pitämä lehdistötilaisuus kuvataan nukketeatterina, jossa Flynn vetelee naruista, ja Roxien oikeudenkäynti taas sirkusesityksenä. Tällä siis tarkoitan sitä, että musiikkinumeroiden aikana näytetään välillä sitä, mitä oikeasti tapahtuu, ja välillä taas jonkinlaista näytöstä.

Elokuvan musiikki on upeaa jazzia. Kaikista vaikuttavin biisi on The Cellblock Tango, jossa vankilan murhaajattaret kertovat motiivinsa miestensä tappamiseen. Niin sanoitus kuin taustatkin ovat upeita, tanssista puhumattakaan. Eniten tunteita kuitenkin herättää Roxien miehen, Amosin laulama Mister Cellophane, jossa hän kertoo näkymättömyydentunteestaan.

Chicago on verrattain vakavasta aiheestaan huolimatta varsin piristävää katseltavaa (ainakin omasta mielestäni), paria vakavaa kohtausta lukuun ottamatta. Mm. Katalyn Helenskin Hungarian Dissapearing Act on aina yhtä vaikuttava ja sydäntä raastava hetki.

Jälleen kerran suosittelen englanninkielistä tekstitystä, sillä laulut vievät juonta eteenpäin.

Tämä elokuva vaatii katsojalta kykyä nähdä paljettiverhon läpi.

Episodi 13: Rachel Getting Married

© Sony Pictures Classics

Jos elokuvan nimessä mainitaan häät ja pääosaa esittää Anne Hathaway, voi suoraan pirauttaa kamuille ”Hei, mulla olis yks aivot narikkaan hääkomedia. Tuutteko kattomaan?” Voiko sittenkään?

Rachel Getting Married kertoo kylläkin Rachelin häistä, mutta ne eivät ole seuraus, niin kuin usein komedioissa on tapana, vaan syy. Kym (Anne Hathaway) tulee kotiin vieroituksesta sisarensa häiden ajaksi. Aluksi hänet otetaan vastaan lämpimästi, mutta pian perheen sisäiset tragediat ja katkeruudet tulvahtavat pintaan, sillä Kym ei pelkää sanoa, mitä ajattelee.

Juonesta en tahdo enempää paljastaa, sillä tämä elokuva on niitä, jotka kertakatsomisella jäävät todella hyvin mieleen. Perheen suurimmasta tragediasta ripotellaan vihjeen palasia sinne tänne muun muassa tiskikoneentäyttökisaan, kunnes se selviää. Elokuvan loppuratkaisu oli mielestäni yllättävä, mutta hyvin toimiva.

Elokuvan parasta antia ovat sen henkilöt, erityisesti Kym ja Rachel. Arvostan Anne Hathawayta näyttelijänä nykyisin paljon enemmän kuin ennen elokuvan katsomista. Hänelle voisi antaa lisää luonnerooleja. Sisarten välillä nähdään niin naurun remakkaa kuin pistäviä yhteenottoja.

Soundtrackista voisi mainita sen verran, että koska häät ovat Intialais-tyyliset, on musiikkikin sen mukaista. Elokuvassa on pitkä tanssikohtaus häiden aikana, jolloin musiikki on jo hypnoottista.

Tämä elokuva ei sovellu aivot narikkaan -elokuvaksi. Se soveltuu ihmissuhteiden ja tekojensa vastuun pohdintaa hakevalle. Siinä ei ole kamerakikkoja, erikoistehosteita tai muuta ylimääräistä, vain hyvä tarina, jossa on asiaa. Tosin elokuvan nähtyä voi olla tarvetta aivot narikkaan -elokuvalle.

Katsoaksesi tämän elokuvan tarvitset hiukan masokismia ja suklaalevyn.

Ja kotisivut löytyypi täältä